sunnuntai 13. syyskuuta 2009

aatamin ja eevan kujeet


Uskonnollisessa kielenkäytössä viitataan usein ”vanhaan aatuun” kun halutaan tuoda esille ihmisen omia heikkouksia.

Katkelma eräästä romaanista:

”Kirottu nainen, Godwin ajatteli. Kulkiko hän pitkin 38. kerroksen käytäviä kyynelet pitkin poskia vierien? Eikö hän muuta paikkaa löytänyt? ..’Roe, tiedätkö sinä miksi naiset käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät? Tietääkö kukaan sitä? Mahdollisesti hänellä on kuukautiset. Masennusta. Mitä helvettiä! Kun hän hetki sitten lähti täältä, hän näytti olevan täysin tyytyväinen’…” (Anne Tolstoi Wallach: Naisten osa)

Miesten on joskus työlästä päästä naisten ajatuksenjuoksusta selvyyteen. Tällöin he saattavat kirota naisen syvimpään helvettiin. Taas toisaalta naiset usein askaroivat mieluummin ”vanhan aatamin” heikkouksissa, kun pohtivat omia käyttäytymistottumuksiaan tai ajattelutapojaan, ajatellen vain: ”Minä vain olen tämmöinen, niin herkkä.”

David A. Seamands on kirjassaan Kasva aikuiseksi kuvannut mielenkiintoisella tavalla ihmisen käyttäytymiskuvioita: Ihminen on opittuine pelkoineen ja komplekseineen kuin härkä, jolle näytetään punaista vaatetta. Kun jokin asia toistuu, tai ainakin kuvittelemme sen toistuvan, liu’umme vanhaan käyttäytymiskaavaan, emmekä pääsee siitä ulos. Oma käyttäytymisemme on kiskomassa meitä taaksepäin ja painamassa alas. Vaikka kuinka katuisimme ja lukisimme Raamattua, anoisimme ja rukoilisimme, lapselliset reaktiomme jatkavat samaa rataansa. Ja turhaudumme itseemme.

Onko sitten mitään tehtävissä? Mikä auttaisi meitä pois näistä totutuista ajatusrakennelmista? Ainakin ensin voimme todeta, että Jumala ei aseta meille vaatimuksia. Hän tuntee meidät ja tietää millaista tekoa me olemme. Sellaisena hän hyväksyy meidät ja rakastaa meitä. Kuitenkin hän kutsuu meitä pois pelkojemme ja kompleksiemme keskeltä kohti vapautta, elämään peloista vapaana. Kun hän kutsuu meitä, hän myös itse neuvoo meitä ja antaa meille voimansa.

Usein syytämme toisia asioista, joihin kompastumme elämässämme. Syytämme vanhempiamme, puolisoamme (nykyistä tai entistä) tai Jumalaa (- miksi hän salli tämän?). Syyllisyys on kuitenkin meissä kiinni, emmekä pääse siitä toisia syyttämällä. Ainut tie vapautua siitä on nöyrtyä tunnustamaan vilpittömästi oma syyllisyytemme asiaan ja ottaa siitä näin vastuu. Kun me tunnustamme syntimme on Herra aina valmis antamaan meille anteeksi. Hän myös antaa voimansa, että saamme nousta lankeemuksesta ja alkaa elää vapautunutta elämää hänessä.

Emme pysty itse parantelemaan vanhaa aatuamme tai eevaamme. Se on täysin tuhoon tuomittua, koska vanha ”lihamme” on tuhoon tuomittu. Herra luo uutta: hän luo meidät uusiksi henkensä kautta. Siitä alkaa kasvamisemme hänessä sellaisiksi, jollaisiksi hän on meidät luomistyössään tarkoittanut. Hän alkaa eheyttää meissä olevaa Jumalan kuvaa, joka on syntiinlankeemuksessa särkynyt. Tästä Jumalankuvan särkymisestä johtuu meidän hyljätyksi tulemisen pelkomme ja ylemmyyden tai alemmuuden tunteemme sekä siitä seuraava virheellinen käyttäytymismallimme. Näistä Herra haluaa meidät vapauttaa ja auttaa meitä elämään vapaudessa hänen yhteydessään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti